Olen pysytellyt täältä pois aika pitkän aikaa. En ole jaksanut ajatella tätä lapsettomuutta ja varsinkaan siitä kirjoittaa. Tällä hetkellä tämä tuntuu jotenkin erityisen raskaalta. Lähipiirissäni tuli jonkun aikaa sitten kolme vauvauutista ja lasketut ajat sattuvat suht likelle meidän pienen laskettua aikaa. Tuntuu että sydän pakahtuu ajatuksestakin että täytyy seista ristiäisissä ilman sitä pientä. Eikä löydy sanoja joilla kuvailla näille odottaville äideille miltä tuntuu... Onko meidän pakko osallistua ristiäisiin??

Joulukin tuntuu tulevan niin äkkiä, tekisi mieli välillä jarruttaa kun ei meinaa pysyä tässä elämänmenossa kiinni. Tunnen että elämä juoksee eteenpäin ja me vain jäämme aina siitä kyydistä kun muut hyppäävät neniemme edestä mukaan. Joulu tulee olemaan hankala, koska emme haluaisi osallistua minun lapsuuden perheen jouluun, koska joutuisin katsomaan koko joulun isoja mahoja. En ole vielä uskaltanut perheelleni sanoa että olemme suunnitelleet mieheni kanssa viettävämme joulumme kahdestaan.

Meidän kolmas ivf/icsi on jo siinä vaiheessa että mahassani köllii kaksi pientä alkiota ja on pp2. En vaan ole osannut asennoitua tähän hoitoon niin että kyllä sieltä vauva tulee, en vain jaksa enää toivoa. Pakkaseen meillä jäi tällä kertaa kolme alkiota, mikä oli aika ihme kun aiemmin ei ole jäänyt aina kuin yksi ja sekään ei ole sulatuksesta selvinnyt. Oli tosin eri lääke käytössä, menopurilla mentiin siis tällä kertaa ja sillä tulee kuulemma parempi laatuisia alkioita. Tiedä nyt siitäkään??

On hassua miten ei osaa ollenkaan hoidon aikana ajatella että lopputuloksena voisi tulla vauva. Kun hoitaja sanoi minulle lääkäristä lähtiessä että "varaa sitten ultra seiska viikolle". Kysyin hoitajalta hölmistyneenä että "miksi??" Hoitaja katsoi minua kun vähäjärkistä ja vastasi että " no jos tulet raskaaksi tietenkin." Mietin mielessäni että, ai niin siihenkös tällä tähdätään, en ihan muistanut...

Varmaan tuo että unohdin miksi itseäni kidutan työntämällä kroppani täyteen hormoneja johtuu osittain myös siitä että olemme aika paljon mieheni kanssa keskustelleet adoptiosta viime aikoina. Ja tarkoitus oli että jos tämä hoito pieleen menee niin saamme varata ensimmäisen adoption neuvonta ajan, mutta tietysti ne kolme palleroa pakkasessa vähän sekoitti ajatuksiamme.

Hormonit varmaan vaikuttaa minuun tällä kertaa pahemmin kuin aiemmin, koska olen ollut todella itku herkkä ja saanut nyt kahtena iltana mieheni kanssa kamalan tappelun aikaiseksi. Ja voin kertoa sen jälkeen olen sitten itkenyt varmaan vuoden verran kyyneleitä. Muutenkin tällä kierroksella on tuntunut siltä että olen ollut kipeämpi fyysisesti ja henkisesti enemmän rikki. Miehenikin on ihmetellyt että mihin on kadonnut se oikea kadonnuthaikara, mutta kai tässä lääke rumpassa jo kohta itsensäkin kadottaa. Kun tämä on ohi niin täytyy varmaan rueta itseäni etsimään ja korjaamaan palasiani kasaan, mutta se ei kyllä onnistu ennen kuin tämä hormonipössis päästäni loppuu..

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan
      -Jenni Vartiainen-

Terveisin sekava ja kadonnuthaikara