Olen pysytellyt täältä pois aika pitkän aikaa. En ole jaksanut ajatella tätä lapsettomuutta ja varsinkaan siitä kirjoittaa. Tällä hetkellä tämä tuntuu jotenkin erityisen raskaalta. Lähipiirissäni tuli jonkun aikaa sitten kolme vauvauutista ja lasketut ajat sattuvat suht likelle meidän pienen laskettua aikaa. Tuntuu että sydän pakahtuu ajatuksestakin että täytyy seista ristiäisissä ilman sitä pientä. Eikä löydy sanoja joilla kuvailla näille odottaville äideille miltä tuntuu... Onko meidän pakko osallistua ristiäisiin??

Joulukin tuntuu tulevan niin äkkiä, tekisi mieli välillä jarruttaa kun ei meinaa pysyä tässä elämänmenossa kiinni. Tunnen että elämä juoksee eteenpäin ja me vain jäämme aina siitä kyydistä kun muut hyppäävät neniemme edestä mukaan. Joulu tulee olemaan hankala, koska emme haluaisi osallistua minun lapsuuden perheen jouluun, koska joutuisin katsomaan koko joulun isoja mahoja. En ole vielä uskaltanut perheelleni sanoa että olemme suunnitelleet mieheni kanssa viettävämme joulumme kahdestaan.

Meidän kolmas ivf/icsi on jo siinä vaiheessa että mahassani köllii kaksi pientä alkiota ja on pp2. En vaan ole osannut asennoitua tähän hoitoon niin että kyllä sieltä vauva tulee, en vain jaksa enää toivoa. Pakkaseen meillä jäi tällä kertaa kolme alkiota, mikä oli aika ihme kun aiemmin ei ole jäänyt aina kuin yksi ja sekään ei ole sulatuksesta selvinnyt. Oli tosin eri lääke käytössä, menopurilla mentiin siis tällä kertaa ja sillä tulee kuulemma parempi laatuisia alkioita. Tiedä nyt siitäkään??

On hassua miten ei osaa ollenkaan hoidon aikana ajatella että lopputuloksena voisi tulla vauva. Kun hoitaja sanoi minulle lääkäristä lähtiessä että "varaa sitten ultra seiska viikolle". Kysyin hoitajalta hölmistyneenä että "miksi??" Hoitaja katsoi minua kun vähäjärkistä ja vastasi että " no jos tulet raskaaksi tietenkin." Mietin mielessäni että, ai niin siihenkös tällä tähdätään, en ihan muistanut...

Varmaan tuo että unohdin miksi itseäni kidutan työntämällä kroppani täyteen hormoneja johtuu osittain myös siitä että olemme aika paljon mieheni kanssa keskustelleet adoptiosta viime aikoina. Ja tarkoitus oli että jos tämä hoito pieleen menee niin saamme varata ensimmäisen adoption neuvonta ajan, mutta tietysti ne kolme palleroa pakkasessa vähän sekoitti ajatuksiamme.

Hormonit varmaan vaikuttaa minuun tällä kertaa pahemmin kuin aiemmin, koska olen ollut todella itku herkkä ja saanut nyt kahtena iltana mieheni kanssa kamalan tappelun aikaiseksi. Ja voin kertoa sen jälkeen olen sitten itkenyt varmaan vuoden verran kyyneleitä. Muutenkin tällä kierroksella on tuntunut siltä että olen ollut kipeämpi fyysisesti ja henkisesti enemmän rikki. Miehenikin on ihmetellyt että mihin on kadonnut se oikea kadonnuthaikara, mutta kai tässä lääke rumpassa jo kohta itsensäkin kadottaa. Kun tämä on ohi niin täytyy varmaan rueta itseäni etsimään ja korjaamaan palasiani kasaan, mutta se ei kyllä onnistu ennen kuin tämä hormonipössis päästäni loppuu..

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan
      -Jenni Vartiainen-

Terveisin sekava ja kadonnuthaikara

 Miksi on vaan kuuma, mutta aurinko piileksii pilvien takana. Olen nimittäin päättänyt tänä kesänä saada hieman väriä pintaan ja se ei onnistu jos se pallo piileksii..=) Ja edelleenkin jaksan hehkuttaa että miten ihanaa on kun on lämmin. Voisin ihan hyvin asua jossain lämpimämmässä maassa. 

Ei oikeastaan mitään erikoista ole tapahtunut, tätikin kävi kylässä ja ihan minuutilleen ajallaan niin kuin aina ennenkin.. Mitenkäs muutenkaan, meidän täti kun tuntuu olevan Neiti ajalle jotain sukua!!

Tuntuu hassulta ja hieman haikealtakin ajatella että seuraava hoito onkin sitten varmaan meidän viimeinen hoito ja sitten katsellaan muita vaihtoehtoja jo vähän tarkemmin. Sitten se kaikki on ohi, mitä odotti niin kovasti pari vuotta sitten. En aikaisemmin ole osannut ajatella hoitojen jälkeistä elämää, jos toivottua tulosta ei tule niin mitäs sitten...? Olemmehan adoptiotakin miettineet, mutta kuitenkin sitten hoitojen lopetus tuntuu niin  lopulliselta. En koskaan olisi osannut arvata että elämä voi olla välillä näinkin hankalaa. Ja tästä vaan pitäisi selvitä hengissä ja pysyä vielä järissään!!

Olisi kiva tietää että missä vaiheessa tämä puristava tunne rinnassa ja tyhjä olo vatsassa loppuu. Loppuuko se sitten kun hoidot lopettaa, vai olisiko sen pitänyt jo loppua vai miten kertokaa minulle?? Ehkä se ei lopu koskaan, piileksii vain välillä ja ajan myötä muuttuu vain ohueksi muistoksi, joka välillä pyrkii pintaan. Olisi ihana tietää onko tälle olemassa joku loppu ehkä tämä kaikki olisi helpompi kestää jos tietäisi sen jossain vaiheessa loppuvan.

Menipäs synkäksi tämä teksti, vaikka ei kovin synkkä fiilis olekaan. Mutta kun mielessä pyörii kaikenlaista niin on vain helpompi kirjoittaa siitä tänne kun pyöritellä niitä omassa päässä ja joskus ne ajatukset hieman selkiytyy kun näkee ne kirjoitettuna..

Heippa ystäväiseni..Nähdään taas..

 Minä rakastan tätä lämmintä ilmaa ja auringonpaistetta. Eikö se ole mukavaa kun kerrankin suomessa on näin lämmin. Rannalla olen yrittänyt olla niin paljon kun töiltäni ehdin. Töissäkin on vähän ollut kiirusta, kun lomat pyörivät, mutta onneksi ihmiset ovat hyvällä tuulella näin kesä aikaan. Siivoamiseenkin on inspiraatiota pitänyt etsiskellä kun ei malta olla sisällä.

Keskenmenon aiheuttamasta surusta olen jo päässyt hieman kuiville, pää on jo pinnalla.

Matkakuume olisi kova, mutta reissuun pääsen varmaan vasta ensi vuonna kun rahaakin pitäisi säästää että voi sitten täysin siemauksin nauttia reissusta. Kohteesta ei ole vielä hajua, mutta jonnekin lämpimään tahtoisin, vaikka kaupunkilomakin  olisi varmasti hieno kokemus..Äh en tiedä ..Onneksi siihen on vielä aikaa.

Seuraavan hoidon ajankohtaa en vielä tiedä varmaan ensi vuodelle menee ja hyvä niin saa rauhoittua vähän mieli ja kroppa, kun otti se edellinen hoito aika koville. Kävin vähän aikaa sitten juttelemassa jopa psykologille siellä sairaalassa, jossa käymme hoidoissa. Jotenkin minusta tuntuu, että siitä ei ollut kauheasti apua kun se psykologi laukoi vaan niitä samoja kliseitä kuin muutkin ihmiset esim.

"Heti kun lopetatte stressaamasta niin kyllä se vauva tulee niin on käynyt niin monelle". Saanko kysyä onko tämän taakse jotain tieteellistä tutkimusta ????? Ja saako tähän takuun että jos en enää stressaa niin saan sen lapsen ja jos se ei tule stressittömänäkään niin joku sen mulle sitten antaa??

Tämä on kans hyvä " Olethan vielä nuori."  Joo olenhan mä aika nuori, mutta neljä vuotta on yritetty ei tässä enää jaksa itselleen sellasta hokea!!!

"Ei pidä vielä luovuttaa" Jos mä olisin luovuttanut en varmaan itseäni pistäisi siihen hoitorumbaan enää vai??

Nämä minä vielä ymmärrän jonkun ns. "tavallisen ihmisen" suusta, mutta että psykologi yrittää minua näillä auttaa..Voi hyvän tähen sentään..  Minäkin täysin alalle kouluttamaton voisin mennä sinne huoneeseen niitä hokemaan ja saisin ISON palkan...

Ihania ja aurinkoisia kesäkelejä kaikille!!

Kesäisiä terveisiä myös haikaralle että tänne päin vaan. Olen se hullu joka huitoo siellä punakattoisen (maalausta kaipaavan) talon katolla...

 Empä ole hetkeen käynyt ja näköjään joku oli kaipaillutkin. Se tuntui mukavalle.

Kevät on ollut aika rankka tälle tallaajalle. Ivf nro 2 siis tuotti kun tuottikin tulosta ja plussahan sieltä pärähti, mutta vuoto alkoi samaan aikaan kun menkkojen oli määrä alkaa. En edes testannut vaan kävin veritestissä ja sanoin jo hoitajalle että tiedän tuloksen että negahan se kunnes hoitaja sanoi että kyllä hcg on 80.. Puhelun lopetettuani en osannut tehdä mitään, istuin vaan ja ihmettelin ja lopulta itkin. Ikävä kyllä tarina ei saanut onnellista loppua vaan menkkatuhru meinasi siis keskenmenoa. Muutaman viikon sain onnestani nauttia. En kyllä uskaltanut olla täysillä onnellinen kun vuoto oli alkanut jo niin aikaisin. Kamalinta oli vielä että keskenmeno tuli kun olin sukulaisteni luona käymässä ja mieheni oli kotona siis monen tunnin ajomatkan päässä. En päässyt hänen viereensä turvaan tätä pahaa maailmaa. Kun keskenmeno alkoi tunsin olevani niin yksin.. Miten ihminen voi olla niin yksin tässä maailmassa jossa on miljoonia ihmisiä? Mieheni kyllä suri myös keskenmenoa, mutta on enemmän kuitenkin toiveikas seuraavia yrityksiä ajatellen. En vain osaa olla toiveikas, en vielä kun koskee niin kovasti... Asiaan kyllä vaikuttaa varmasti sekin että mummoni kuoli myös vähän keskenmenoni jälkeen. Jotenkin elämä tuntuu epäreilulta.. 

Nyt odottelen menkkoja alkaviksi niistähän ei sitten tiedä millon ne sitten alkaa.. Tuntuu niin typerältä aina miettiä vaan näitä kehon toimintoja.Alkaako menkat? Vai eikö ala?  Elämässä ei tunnu olevan muutakaan.

Ystäväni pyyteli minua reissuun kanssaan, mutta minua pelottaa että jotain pahaa tapahtuu jos lähden mieheni luota pois, koska keskenmenokin tuli reissussa ollessani. Ajatuskin että joutuisin olemaan yön erossa miehestäni, koiristani ja kodista ahdistaa.

Kai tästä pitäisi rueta elävien kirjoihin palailemaan ja miettimään elämää eteenpäin ehkä tänne kirjoittaminenkin on osoitus siitä että pahin on takana, kun pystyn asian jo sanoiksi pukemaan.

Kiitos kun olette jaksaneet käydä täälläkin pölyisessä blogin rähjässä pyörähtämässä..

Lämpöisiä ajatuksia kaikille..

IVF:n toinen ultra oli sitten maanantaina olen vieläkin hieman ärsyyntynyt siitä. vastaanottamassa meitä oli eri lääkäri kun aiemmin ja hän vain äkkiä vilkaisi ultralla munasarjojani ja sanoi että  -Joo, oikealla on kaksi isoa ja hyvän näköistä rakkulaa, että punktioon vaan. Että mitä?? Siinä vaiheessa olin piikittänyt vasta 4 päivää ja orgalutrania en ollut vielä edes aloittanut ja punktiokin on varattu vasta ensi viikolle... Yritin lääkäriltä kysellä, että mitä häh, mutta taisi olla niin kiire että ei jaksanut keskittyä kun ajatkin oli myöhässä, että ohjasi minut vaan hoitajalle. Hoitaja oli myös yhtä ihmeissään kun minä ja kävi vielä lääkäriltä kyselemässä asiasta, mutta ei ilmeisesti saanut selvää vastausta. Onneksi se hoitaja on niin ihana ja kuuntelee oikeasti, että hän soitti sitten sinne sairaalaan,jossa se punktio tehdään ja sai jopa sen punktion tekevän lääkärin puhelimeen. Sieltä sitten sanoivat, että ei mitään punktiota vaan orgalutrania piikittelemään ja vähennetään puregonia 150 iu:hun. Mitenkähän mulle nyt on sattunut noita ihme lääkäreitä, jotka eivät usko eikä kuuntele taisi ekassa IVF:ssä päästä vähän liian vähällä.

Puregonista mun maha (ja rinnat) on turvonnut ihan kamalasti ja painokin on noussu kaksi kiloa, vaikka en ole syönyt paljon mitään. Jätän siis suosiolla tällä viikolla punnitsemisen, kun muutenkin masentaa tuo painon nousu, vaikka on ollut niin tarkka syömisistä. Pöh..

Huomenna olisi sitten punktioo edeltävä ultra, toivottavasti ei ole sama lääkäri!! Ja toivottavasti siellä munasarjoissa on kaikki hyvin ja paljon hyviä munia, mut ei pääsiäis sellaisia kuitenkaan.

Ainiin onhan huomenna aprillipäiväkin, huumorini ei kyllä myöskään riitä mihinkään aprillipiloihin koskien mahani tilannetta...

Onneksi on pääsiäinen niin on pari ylimääräistä vapaata, niin saa rauhassa olla lököpöksyissä, joihin mahakin mahtuu. 

Raeruohokin on ollut valmis jo jonkun aikaa ja erilaisia suklaamunia ostin jo tänään, niitä on niin kiva laittaa esille. Huomenna vielä voisi ostaa, jonkin pääsiäiskukan niin rupeis olemaan valmista. Ai niin ja tiput ruohon sekaan vielä niin voi pääsiäinen alkaa..

Munarikasta pääsiäistä kaikille ja toivotaan tuollaista yllätystä meille kaikille. 

 Keskiviikkona oli Ivf:n eka ultra ja tänään aloitin piikittämään puregonia. Ultra meni ihan hyvin taas siellä näkyi lukemattomia munarakkuloita. Montakohan nyt kasvaa isoksi ja vahvaksi? Viimeksi kun niitä oli ihan kamalasti ja kaikkia ei saatu edes kerättyä kun olin niin kipeä. Puregonin annostusta on pienennetty vähän sitten viime kerran. Pistäminen oli oikeastaan kamalampaa kuin viime kerralla, koska nyt jo eka pisto sattui ja sain vertakin sieltä tulemaan. En ymmärrä miten siinä onnistuin...

Hassua ei ole ollenkaan sellainen olo että olisi hoito päällä, muuten kun että pitää piikittää ja käydä ultrassa tietysti, mutta tuntuu että ekassa Ivf:ssä oli jotenkin enemmän jännittyny. Varmaan sitten kun rupee mahaan koskemaan niin taas tietää mikä on meneillään.

Paino on lähtenyt hieman laskemaan. Huomiseksi varmaan taas nousee kun  tänään söin herkkuja kun minulla oli eilen synttärit ja taas vuosi lisää.. plääh...:)

Seuraavaan kertaan taas..MOiMOi

 Perjantaina lopetin ivf:n ekan lääkkeen ja tänä aamuna mahani tuli niin kipeäksi, että makasin olohuoneen lattialla ja itkin. Mieheni soitti melkein ambulanssin, kun en päässyt ylös. Päivystykseen sain ajan, mutta ei siellä mitään näkynyt, onneksi minulla on keskiviikkona siellä hoitavalla klinikalla ultra niin uskoisin että osaavat vähän paremmin katsoa. Tuntuu että ei terveyskeskuslääkäri oikein ymmärtänyt minua. Jotenkin vihjaili, että onhan ekasta inssistä jo aika kauan ja onhan se varmaan raskasta ja vaikuttaa psyykkeeseen. Ei kyllä mua ihan oikeasti koski. Ei en ole tulossa hulluksi, vaikka lapseton olenkin. Tämän päivän sain sairaslomaa ja on maha kyllä vielä hellänä. Lääkäri sanoi kyllä että minulla on normaalia suuremmat munasarjat ja ekan IVF:n punktiossa sanoivat samaa. Onkohan ne voineet laajentua IVF:n myötä, koska ei minulle aikaisemmin ole niin kukaan sanonut. 

Ihanaa kohta on pääsiäinen. Laitoin jo viime viikolla rairuohonkin kasvamaan nyt tiput jo hukkuu sinne.  En kyllä tiedä missä kunnossa olen pääsiäisen aikaan kun pistokset alkaa keskiviikkona ja nyt jo maha on näin kipeä... Viime IVF:n aikoihin oli kesälomalla, joten oli niin helppo kun ei tarvinnut pelätä, että jos sattuu niin pystyykö töihin. Minulla on kuitenkin aika fyysinen työ, johon kuuluu paljon nostelua ja muuta liikkumista.

Adoptiota olen edelleen miettinyt ja tänään kun minuun koski tosi kovasti ihana rakas mieheni sanoi aika kovasti jopa suutahtaen, että tämä on sitten viimeinen hoito pitäisikö miettiä sitä adoptiota. Täytyy vielä kysellä häneltä, että vieläkö on sitä mieltä kun tulee töistä. Tosin kävi minullakin mielessä siinä kärvistellessä sama asia, mutta nyt kun ei koske enää niin kovasti ei mielipidekään ole enää niin jyrkkä.

Heipsan taas